Red Bull Crashed Ice

Keikka, jolloin kaikki oli mennä pahasti pieleen – hyvät kamerat, kauhea tuuri ja loistava urheilija piti minut leivässä kiinni

Tämä keikka on hyvä esimerkki siitä, että jos on tuuria, niin säilyy ammatissa pidempään. Oli todella lähellä, että kaikki olisi mennyt persiilleen ja sen jälkeen kamat myyntiin ja kortistoon. Onneksi näin ei käynyt.

Sain keikan Helsingin Sanomien NYT-liitteeseen ja paineet olivat luonnollisesti kovat. Piti kuvata alamäkiluistelun naisten maailmanmestari Salla Kyhälä. Olin innoissani, sillä Kyhälä on aivan huipputyyppi, mutta myös peloissani. Pimeä tasainen luistelukenttä ei ollut omiaan tällaiseen kuvaukseen. Olin kuvannut alamäkiluistelua Red Bullille ympäri maailmaa ja tiesin minkälaisesta lajista on kyse. Vauhtia ja vaaratilanteita. Radat olivat aivan järkyttäviä sekä jyrkkyyksiltään että esteiltään.

Onneksi minua ei ikinä tuollaiseen ränniin työnnetty, vaikka saatoin kerran kännipäissäni luvata radan laskea. En myönnä, mutta saatoin samassa tilaisuudessa sanoa, että suoritan radan vielä ennätysaikaan. No, onneksi minulle oltiin armollisia. Pullukkaa ei koskaan ränniin työnnetty.

Takaisin tähän keikkaan. Menimme jäälle, jonne toin mukaan neljä Nikonin pientä salamaa, jotka laukaisin Pocket Wizardin radioilla. Normaaliin tapaan minulla oli mukana värikalvoja, joilla ajattelin tuoda kuvaan jotain lisää.

Viritimme paikan, Nikon D3X kouraan ja siihen 16mm fisu kiinni. Ajattelin silloin, että fisu tekee minusta paremman ihmisen. Myöhemmin ymmärsin, että se on Nikon, mikä niin tekee.

Sitten kuvattiin ja ohjasin Sallaa parhaani mukaan. Tällaisissa kuvauksissa valokuvaajan suurin rooli on olla ohjaaja, kamerahommat ovat taka-alalla. Siksi onkin tärkeää, että tekniset asiat ovat hallussa, jottei tarvitse keskittyä niihin ollenkaan. Aivan kuten armeijassa opetettiin. Ase pitää osata purkaa ja kasata pimeässä mahanpäällä.

  • HS_VK13740.jpg
  • HS_VK13654.jpg

Ensimmäiset kuvat otettiin ja seuraavat. Ihan kauheaa kuraa, kuten tässä yläpuolella näemme. Ei mitään sellaista, josta voisi sanoa edes heleällä äänellä, vautsi, hieno.

Paniikki alkoi hiipiä ihon alle. En ollut saanut mitään aikaan. Sitten menin tonkimaan penkkoja, jotka olivat varsin kovia. Kysyin Sallalta, että voisitko syöksyä tuonne? Ei, suostunut. Liian kovaa.

No, ei muuta kuin hihat heilumaan. Poljettiin penkka mössöksi ja sitten salamat paikalleen. Kuvat olivat ilmavia, mutta vielä puuttui jokin. Äkkäsin kentän laidalta nuoria poikia ja huidoin heidät luokseni. Jäbät olivat heti messissä ja heille lyötiin syli täyteen lunta.

Sitten taas ohjaajan viitta selkään. Laskin Sallalle ajan, koska on kuvauskohdassa ja sitten huusin pojille, koska heittävät lumet ilmaan. Pari yritystä ja homma oli selvä.

Keikka meinasi mennä perseelleen, muttei mennyt. Kuva oli riittävän hyvä ja se meni NYT-liitteen kanteen.

Illalla oli hyvä aika ottaa pari Karhua ja taputella itseään selkään. Hyvinhän se lopulta meni.